Todellisuutta se vaan on

Hurjaa. Se on sana, joka on toistunu monesti näissä postauksissa ja kuvaa mun fiiliksiä aika hyvin. Välillä pelottaa ja ehkä ahdistaakin. Tänään yhtäkkiä iski tajuntaan, että alle puolen vuoden päästä en voi heittää pikkuveljen kanssa tyhmää läppää tai kävellä mummon mökin rantaan uimaan tai mitä ikinä. Sitten se ei vaan oo mahdollista. Tää on niin iso juttu mun elämässä, että kyllä vähemmästäkin menis pää pyörälle ja nyt kun tuli toi isäntäperhetietokin niin päässä ei mitään muuta pyörikään. Välillä tuntuu että koko vaihto on vaan unta, en mä mihinkään oo menossa.

Joskus taas tuntuu, että oon kauheen itsekäs kun vaan jätän kaiken ja kaikki tänne ja meen ite muualle elämään ja ehkä oletan että kaikki odottaa mua, mutta niin ei tuu käymään. Maailma rullaa täällä eteenpäin niinkuin sielläkin ja mä vaan joudun tai siis jään vuoden pituselle taukopaikalle ennen kun pääsen taas matkaan mukaan. Monet sanoo että siinä näkee keitä ne oikeet ystävät on, ketkä sua haluaa nähdä ja keille sä olet tärkeä vielä sen vuoden jälkeen. Uskoisin että mullekin niitä jää. :)

En mä valita, en todellakaan. Tää tulee olemaan superhieno kokemus, ei mitään tällasta vastaavaa oo kuin lähtee nuorena toiseen kulttuurin ja saa sujuvan kielitaidon. Ja siellä on varmaan niin paljon puuhaa ja tekemistä ettei aina muistakaan millasta täällä on. Mutta en mä teitä unohda! Suomi on aina Suomi ja koti, vaikka mihin menisi. 

Joskus tulee näitä todellisuusiskupäähän-hetkiä. Sillon voi pelottaa ja itkettää mutta se menee ohi. Tän kirjottaminen ainakin helpotti mua tosi paljon ja muilla vaihtareilla on varmaan samoja fiiliksiä. Äidit ja mummit älkää huolestuko, täysin normaalia teinitytön käytöstä. Kaikki hyvin. :) Nyt tuntuu jo paremmalta.